Yksi näkökulma jää liian vähälle etätyökeskustelussa: me homo sapiensit olemme hyvin vahvasti laumaeläimiä, ja tätä ulottuvuutta on vaikea toteuttaa lajityypillisesti etänä. Vai onko sittenkään, pohtii blogissaan Kati Boijer-Spoof Heikinheimo.
Suomalaisen ohjelmistoyhtiö Fennoan etätyökäytäntöjä käsiteltiin hiljattain HS Visiossa. Artikkelissa yrityksen toimitusjohtaja linjaa, että etätyö pikemminkin mahdollistaa talouskasvun, ei estä sitä. Fennoan etätyömalli on lähes yksi yhteen kuin WordPressin taustayhtiö Automatticilla, jonka toimintatapaan tutustuin jo kirjoittaessamme Etätyön hyvinvointiopasta.
Huomionarvoista on, että vaikka kummallakaan firmalla ei ole toimitiloja, se ei tarkoita etteivätkö työntekijät tapaisi kasvokkain. Sekä tiimit, yksiköt että henkilöstö kokonaisuudessaan työskentelevät samassa lokaatiossa säännöllisesti. Näin toimitaan, vaikka se maksaa: fennoalaiset ovat matkustaneet porukalla lähityöhön Espanjaan ja Tallinnaan. Automatticilla taas on työntekijöitä ympäri maailman, ja heidän lennättäminen samaan paikkaan lienee aikamoinen operaatio (jäin kyllä miettimään tämän ympäristövaikutuksia).
Virtuaaliorganisaatioissakin on siis ymmärretty, että pelkkä ruutujen kaksiulotteinen maailma ei riitä tekemään meistä yhtä tiimiä.
Savannilta Teamsiin
Jos ajatellaan toimintaympäristöä puhtaasti evoluutiopsykologian näkökulmasta, kasvokkain kohtaaminen on ”lajityypillinen” tapa olla vuorovaikutuksessa. Esi-isämme viestivät, varoittivat, kilpailivat ja rakensivat suhteita yhteisessä fyysisessä tilassa. Tämä on jättänyt jälkensä aivoihimme: monet hermoverkot ovat sopeutuneet tulkitsemaan signaaleja paitsi puheen sisällöstä, myös nonverbaalisista viesteistä.
Tutkijat ovat huomanneet, että esimerkiksi kasvojen mikroilmeet ja pään liikkeet toimivat erittäin hienovaraisina signaaleina, jotka ihmisen hermojärjestelmä havaitsee nopeasti ja lähes automaattisesti.
Kasvokkain vuorovaikutuksemme on synkronisoitua, mikä tekee siitä sulavan ja miellyttävän tuntuista – samasta syystä videopuhelun pieni viive tekee keskustelusta töksähtelevää. Niin kutsuttu peilisolujärjestelmä toimii paremmin, kun näemme toisen liikkeet ja eleet, ja se voi lisätä empatiaa ja tunneyhteyttä. Halumme tehdä yhteistyötä ja tukea toista kasvaa.
Katsekontakti on myös aivan keskeinen signaali ihmisille: se aktivoi aivoissa osia, jotka käsittelevät sosiaalista informaatiota ja edistää huomion suuntautumista, empatiaa ja vuorovaikutteisuutta. Teamsissä on kuitenkin pakko valita, katsooko keskustelukumppania vai tuijottaako kameraan, jolloin vastapuoli saa kokea edes illuusion katsekontaktista.
Onko ”luonnollinen” aina parempi?
Ned Kockin kehittämä Media Naturalness Theory selittää viestintäjärjestelmien toimivuutta. Kockin mukaan viestintäjärjestelmät, jotka muistuttavat mahdollisimman paljon kasvokkain viestintää (synkronisuus, nonverbaalisuus, eleet, ääni…) kuormittavat vähemmän aivojamme kuin teknologiset kanavat. Mitä kauempana ”luonnollisesta” järjestelmästä, sitä raskaampaa siis.
Tätä on kuitenkin myös kyseenalaistettu. Yulia Shkurko pohtii mielenkiintoisessa artikkelissan, onko kasvokkain viestintä sittenkään ainoa “luonnollinen” muoto ihmiselle – vai onko se vain yksi evoluution tuottamista vaihtoehdoista? Ihminen on aina muokannut viestintävälineitään maalauksista kirjoitukseen, kirjeistä puhelimeen ja nyt videoon. Aivomme ovat sopeutuneet moniin tapoihin viestiä, ei vain yhteen muotoon.
Jos nyt yritämme tehdä virtuaaliviestinnästä mahdollisimman kasvokkain-tyyppistä, tämä ei Shkurkon mukaan välttämättä poista evolutiivista ristiriitaa, vaan voi jopa pahentaa sitä. Etenkin jos yritämme tuoda mukaan elementtejä, jotka reagoivat aivojemme primitiivisiin mekanismeihin (esimerkiksi nonverbaalisuus) mutta eivät ole yhteensopivia uusien viestintäympäristöjen kanssa.
Sen sijaan, että yritämme tehdä videoviestinnästä kasvokkain tapaamisen kopion, meidän kannattaisi kysyä: mitä videovälitteinen vuorovaikutus tekee hyvin omilla ehdoillaan? Milloin kannattaa työskennellä etänä ja milloini läsnä työyhteisön, ei vain omien mieltymysten kannalta?
Itse ainakin koen, että tässä on vielä paljon tutkittavaa. Siihen asti suosin itse hybridimallia. Vaikka voin pienessä organisaatiossa periaatteessa päättää, milloin olen etänä ja milloin läsnä, huomaan että riittävä määrä läsnätyötä kollegan kanssa on välttämätöntä sekä yhteistyön että bisneksen pyörittämisen kannalta.
Lähteinä on käytetty mm. seuraavia lähteitä:
The Human Face as a Dynamic Tool for Social Communication
Kati Boijer-Spoof Heikinheimo
Kirjoittaja on työhyvinvointivalmentaja, joka tarkastelee modernia työympäristöämme evoluutiopsykologisesta näkökulmasta. Tutustu Katiin ja tilaa hänet puhujaksi tai kouluttajaksi >>